Happiness is..

En ole koskaan ollut marraskuuihminen. Huomaan heti kun valoa ei enää tule ja väsyn helpommin. Stressaannun. Tai näin on ollut viimeiset viitisen vuotta, mutta nyt on toisin. Stressistä ei ole jälkeäkään ja vaikka en jaksakaan tehdä niin paljon kuin kesällä, se ei haittaa sillä täällä ei ole ylettömästi tehtävää.

Nukun häpeilemättä 10-12 tuntia päivässä ja koulun lisäksi teen vain sellaisia asioita joita haluan. Luen paljon (kaupunginkirjastossa on hyvät valikoimat myös suomen- ja englanninkielistä kirjallisuutta) ja kyhjötän kirkasvalolampun vieressä teemukin kanssa. Seuraan ksiljoonaa blogia ja teen käsitöitä. Käyn joogassa ja pyöräilen ympäriinsä kameran kanssa. Olen myös käynyt Suomessa muutaman kerran syksyn mittaan koska koulua on välillä vain muutama tunti viikossa ja on ollut mahdollisuus. Tapahtumia on myös ollut laidasta laitaan, isi meni naimisiin ja yksi ylioppilaskunta päätettiin ja sensellaista. Välillä käy niin hienosti, että matka takaisin onnistuu tutussa seurassa.

Kuva laivalta. Ja vaikken olekaan aktiivisesti Suomessa omien ihmisteni luona, aina välillä Suomi tulee pienissä paloissa luokseni.

Kuvasta ei ihan selkeästi näy, mutta punaisen takin alla on oikeastaan kaksi ihmistä vaikkakin niistä pienempi ei vielä oikein kommunikoinut ulkomaailman kanssa muuten kuin leikkimällä maanjäristystä. Silloin pääsen leikkimään turistia ja saan hyvän syyn kutsua myös paikallisia ihmisiä istumaan iltaa.

Tahtoisin antaa pienen palasen tästä rentoudesta ja rauhallisuudesta niille, joiden tenttiviikko ja työt kaatuvat parhaillaan päälle. Ehkä onnistunkin huomenna, kun menen Tukholmaan tapaamaan laivalastillista tuttuja, kavereita, ystäviä ja uusia ihmisiä joista olen kuullut paljon juttuja. Homman nimi on pHuksicruise.

clickety click

Yksi kouluun liittymätön tavoite jonka asetin vaihtovuodelle on valokuvauksen tuominen osaksi arkea. Pimeä ja märkä melkein-talvi ei ole ulkokuvaukselle otollisin aika, mutta nyt minulle on auennut mahdollisuus ottaa kelvollisia kuvia myös sisätiloissa: studio. Liityin paikalliseen valokuvakerhoon, Linsluseniin, ja nyt pääsen halutessani ihan aikuisten oikeaan studioon kuvaamaan. Meille uusille jäsenille järjestettiin ihan koulutus, joten nyt osaan myös käyttää studion erityyppisiä salamoita ja varjostimia sekä koota ja purkaa soft boxin.

Paitsi jännää ja hienoutta, valokuvaus on osoittautunut todella sosiaaliseksi harrastukseksi. Moni vanhempi kogvetare (kognitiotieteen opiskelija) on aktiivinen Linslusenissa ja tullut juttelemaan kameroista kun on nähnyt minut turistikuvaamassa kampuksella. Lisäksi Linslusenin jäsenistä moni muukin on vaihtari, joten tapahtumissa iso osa keskusteluista käydään englanniksi. Kielellä, jota osaan ja ymmärrän hyvin. Hurraa! Hurraa! Olen ainoa ei-ruotsalainen sekä koulutusohjelmassa että käytävässä ja molemmissa kaikki ovat tottuneet puhumaan minulle ruotsia, joten keskustelut ovat varsin lyhyitä ja informatiivisia vaikka olenkin uskaltautunut jo pois turvallisesta yksisanaisten vastausten maailmasta. Ja mikä vielä ihanampaa, Linslusenilla on käytössään myös pimiö, jonka käyttöön edellämainitut kogvetare lupasivat minut vihkiä ja tulla seuraksi vaikken olekaan käynyt täällä näiden virallista pimiökurssia. Nyt tarvitsen enää filmikameran, sellaisen ihanan vanhanaikaisen jossa on automaagista korkeintaan valotusmittari.